Tauon paikka

Vuotta on kulunut kahdestoistaosa, ja tässä sitä ollaan, kuun viimeisenä päivänä, enkä ole kirjoittanut sanaakaan. Se on minulle hyvin tavallista pimeään vuodenaikaan, mutta aina olen saanut puserrettua muutaman virkkeen. Blogin arkiston katkeamaton kuukausien virta on aina motivoinut sen verran.

Syksyllä pyrin julkaisemaan kerran viikossa, ja vaikka se ei aukottomasti onnistunut, se sai minut ainakin hereille ja liikkeelle hyvissä ajoin. Pidin siitä, että sain nostaa blogia prioriteettilistalla ja ideoida aiheita. Oli mukavaa kirjoittaa ja julkaista.

Sitten vaihtui vuosi. Olen istunut ideoideni päällä koko kuukauden, mutta en ole saanut kiskottua sormia näppäimistölle. Jokin kinnaa vastaan. On aika pitää tauko, ja siihen on muutamakin syy.

Olen tilanteessa, jossa kirjoitan ja editoin tekstejä työkseni, ja se on ihanaa. Siitä kuitenkin seuraa, että ainakin näin alussa teen iltaisin mieluummin jotain muuta.

Se, että tekstit ovat nyt työni, johtuu siitä, että olen perustanut yrityksen. Yrittäjyys on ollut haaveeni monta vuotta, mutta nyt aika taisi olla kypsä. Kaikki on käynyt helpommin kuin kuvittelin iänikuisessa suunnittelusuossani, mutta tottahan uusi tilanne vie myös voimia.

Sitten on se niin yksinkertainen syy, että se yllätti itsenikin: Wisteria Walk täyttää tänä vuonna kahdeksan vuotta. Toistan: kahdeksan. Jostain syystä ensimmäisen blogini nelivuotinen elinkaari tuntuu pidemmältä kuin tämän toisen – kenties siksi, etteivät vuodet kuluessaan ainakaan pitene. 

Kun perustin Wisteria Walkin, olin kahdeksantoista ja kasvanut ulos neljä vuotta aiemmin perustamastani nettikodista. Nyt, melkein 26-vuotiaana, alkaa olla samanlainen olo kuin silloin. Ehkä kohta on aika ottaa uusia askeleita – ehkä. Ensin kuitenkin hengähdän hetken.

En ole aina ollut esimerkillisen aktiivinen bloggaaja, mutta yli vuosikymmenen päässäni on asunut se itsestäänselvyys, että sisältöä tehdään. Wisteria Walkilla olen julkaissut vähintään kerran kuussa kesästä 2012 asti. Siksi piti miettiä viikkokaupalla, katkaistako tämä putki.

Kokeillaan nyt hetken verran, millaista on elää ilman blogia takaraivossa. (Todennäköisesti hamstraan aiheita hullun lailla.) Katsotaan myös, olisiko tauolla jotain annettavaa kirjoittamiselleni. Siitä olen melko varma, että tauon jälkeen palataan – muodossa tai toisessa. Täysin ilman en ehkä osaa olla.

Nähdään!

Ilolla,
Lotta

* * * * *

Here we are, on the last day of the first month, and I haven’t written a word. I’ve been sitting on my ideas for five weeks, but my fingers won’t be dragged to the keyboard.

During the autumn, I aimed at one post a week, and although that didn’t completely work out, I enjoyed putting the blog at the forefront of my mind. To write and publish was fun.

Then came the new year, and a full stop. I think it’s time for me to take a break, and there are a few reasons for that.

First of all, I’m in a situation where writing and editing texts is my job. I love it, but at least at the beginning, I can’t do it to relax in the evenings.

Having that as a job is a result of me setting up my own business. It’s been easier than it looked like from my neverending swamp of planning, but of course, it’s new and therefore takes energy.

Then there’s the reason that is so simple I almost missed it myself: Wisteria Walk is turning eight this year. I repeat: eight. For some reason, the four-year life span of my former blog feels longer – maybe because the years get shorter each year. But the thing is, just as I felt like at eighteen, I’d grown out of the internet home my fourteen-year-old self had set up, I’m now beginning to feel like that again. Perhaps at almost 26, it’s time to take some new steps – but first, I’ll have a little rest.

Despite not being the most active blogger, I’ve always had it at the back of my mind that content will be created. On Wisteria Walk, I’ve hit publish at least once a month since summer 2012. Breaking that streak was surprisingly hard.

We’ll now see what it’s like to not have the blog at the back of my mind, and if that makes any difference to my writing. I’m pretty sure I’ll be hoarding ideas. I’m also pretty sure I’ll be back in some form or another, as I don’t think I can be completely without this.

I’ll see you around!

With joy,
Lotta